Askeleet

Kirjoittanut: Timo Lehti.

Se oli viimeinen kerta. kun Elli piteli poikaa sylissään. Hän laski nukkuvan lapsen torpan ulkoportaalle ja asetteli villin huolellisesti tämän ympärille. Elli katsoi puolivuotiasta poikaansa, joka nukkui tasaisesti tuhisten, autuaan tietämättömänä, että äiti oli jättämässä hänet sukulaisten kasvatettavaksi. Oli pakkasyö, vaikka kevät ei ollut enää kaukana. Hirsirakenteisen torpan asukkaat nukkuivat. Savupiipusta nousi vain hento savukiehkura. Elli tiesi, että hänen serkkunsa lähtisi aamuvarhaisella navettaan, mutta silti hänen oli vaikea jättää lasta yksin. Kyyneleet nousivat Ellin silmiin, mutta hän pyyhkäisi ne lapasella pois. Elli otti ensimmäisen askeleen, toisen ja kolmannen. Vasta sitten hän antoi itkun tulla.

Elli kulki Varkauden syrjäisiä teitä, joita hän oli kulkenut pikkutytöstä saakka. Hiekkatie oli hämärä, lätäköiden ja lumisohjon täplittämä. Elli kiersi mutaisimmat kohdat ja harppasi kuormahevosten jättämien lantapaakkujen yli. Elli tiesi tarkkaan, kuinka paljon hänellä oli aikaa ennen kuin tehtaan pilli puhaltaisi aamuvuoron alkamisen merkiksi.

Elli eteni kohti konepajaa, joka seisoi veden äärellä juuri sellaisena kuin Elli sen muisti. Tuohon konepajaan Elli oli päässyt neljätoistavuotiaana töihin, vaikka oli vain hentorakenteinen huutolaistyttö. Sitkeästi hän oli siivonnut, kuurannut ja sietänyt työmiesten naurut. Vähitellen hän oli päässyt mestareiden suosioon ja alkanut saada työstä samaa palkkaa kuin muutkin siivoojat. Korkeat poskipäät ja eloisat silmät tekivät hänestä nuoren naisen, joka sai monen pojan pään kääntymään. Hän kuunteli mestareiden härskeimmät vitsit ja antoi tulla samalla mitalla takaisin. Ja vähitellen hän alkoi uskoa, että työtä tekemällä hän voisi saada samanlaisen elämän kuin muutkin.

Sitten saapui insinööri Brandt uudistamaan konepajan tuotantoa. Brandt puhui tasa-arvosta ja ihmisoikeuksista niin ponnekkaasti, että suojeluskuntalaiset olivat alkaneet epäillä miestä sosialistiksi. Brandt ei kuitenkaan välittänyt epäilijöiden puheista ja hänen johdollaan toteutettiin työaikauudistus ja monia parannuksia työturvallisuuteen. Brandtin suosiollisella avustuksella Elli ja muutamat naiset pääsivät konepajan mestareiden oppiin samoilla oikeuksilla kuin miehetkin. Monet näkivät Brandtissa miehen, joka katsoi rohkeasti tulevaisuuteen. Mutta Elli ja muut konepajan naiset tiesivät, että Brandt onnistui salaamaan todellisen sielunsa, joka oli kylmempi kuin miehen harmaansiniset silmät.

***

Katsellessaan öistä konepajaa veden äärellä Elli palasi mielessään alkuvuoden 1918 tapahtumiin. Hän ajatteli niitä tähtikirkkaita pakkasöitä, kun he olivat Mikaelin kanssa suunnitelleet yhteistä tulevaisuutta. He olivat puhuneet, millaista olisi muuttaa yhteiseen kotiin. Millaista olisi matkata laivalla Amerikkaan. Millaista olisi huuhtoa kultaa ja rikastua niin sikamaisesti. ettei enää ikinä tarvitsisi nähdä nälkää… He olivat istuneet varastetut turkit päällään vartioimassa piiritettyä kaupunkia onnettomat tussarit käsissään. Kauempaa, Massatehtaan suunnalta oli kuulunut punasotilaiden, heidän tovereidensa, iloisia ääniä: naurua, laulua ja haitarin soittoa. Kaksi rakastunutta punaista ei kuitenkaan tarvinnut muuta kuin toisensa. He olivat syöneet kohmeista ruokaa, juoneet lumesta sulatettua vettä ja rakastaneet koko nuoruutensa voimalla. Vaikka valkoisten piiritysrengas Varkauden ympärillä tiivistyi jatkuvasti. Elli ja Mikael eivät välittäneet. Ellin vatsan alkaessa pyöristyä, he tiesivät, että pian heillä olisi yksi suu enemmän huolehdittavana. He jaksoivat uskoa toisiinsa ja siihen, että elämä antaisi heille oman osansa onnesta. Nyt, vuotta myöhemmin, Elli tuijotti konepajan valaistua ikkunaa, jonka takana hän tiesi insinööri Brandtin olevan. Elli otti takkinsa taskusta tulitikut ja spriipullon, varmistaen, että ne olivat tallessa. Elli käveli kosken partaalle, tasapainoiIi Iiukkaiden kalliolohkareiden päällä, kunnes tuli kohtaan, missä konepajan pengerrys ulottui veden rajaan. Kengät ja takin liepeet kastuivat jääkylmässä vedessä, mutta Elli eteni umpikujaan, jonka muodostivat kosken pyörteet ja konepajan hirsipengerrys. Elli ryömi kivilohkareiden ja hirsien välistä konepajan alla olevaan kosteaan ja kylmään pimeyteen.

Konepajan alla oleva piilopaikka oli Ellille tuttu, sillä hän oli piilotellut siellä Mikaelin kanssa Varkauden taistelun jälkeen. He olivat päätyneet sinne monen vaiheen kautta, kun punaisten puolustajien linjat olivat murtuneet piirityksen päätteeksi. Elli ja Mikael olivat värjötelleet vartiokuopassaan, kun valkoisten taistelijat olivat hyökänneet heidän sivuitseen ja työntäneet kenttätykin muutaman kymmenen metrin päästä. Elli ja Mikael olivat maanneet paikoillaan maakuopassa ja ihmetelleet, miten heitä ei huomattu. Hengitystään pidätellen he olivat kuunnelleet, kuinka valkoisten joukot olivat juosseet metsän läpi kohti punaisten pääjoukkoa Massatehtaan suojassa. Illan hämärtyessä oli kuulunut jysäys, kun valkoisten tykki ampui. Punaiset vastasivat tuleen ainoalla tykillään. mutta oli selvää, että punaiset häviäisivät Varkauden taistelun.

Mikael oli repinyt punaisen käsivarsinauhansa ja työntänyt kiväärinsä syvälle lumihankeen. Ellin oli vaikea luopua aseestaan, vaikka Mikael vakuutti, että se oli heidän ainoa keinonsa selvitä hengissä. Mikael lupasi puolustaa heitä revolverilla, jonka oli ostanut sodan alkuvaiheessa venäläiseltä upseerilta. Lopulta Ellikin oli hylännyt kiväärinsä ja kaikki ne 5 patruunaa. jotka hänelle oli annettu. Elli ei ollut ampunut laukaustakaan koko sodan aikana.

Massatehtaan suunnalta kuului taistelun ääniä. Vähitellen tykin pamahdukset ja kivääreiden pauke vähenivät, kun punaisten vastarinta murtui. Sahan tulipalo valaisi koko Varkauden pahaenteisellä kajastuksella. Myöhemmin samana yönä he kuulivat järven jäältä yhteislaukauksia. Kyseessä ei voinut olla kuin teloituspartio, joka ampui antautuneita punaisia. Elliä puistatti ajatus. että hänen tovereitaan lahdattiin vajaan kilometrin päässä.

Yhä päättäväisemmin Elli ja Mikael etenivät metsien ja pusikoiden suojassa niin pitkälle kuin ehtivät ennen päivän sarastusta. Nousevan auringon värjätessä itäisen taivaan he päättivät mennä ensimmäiseen mahdolliseen suojaan, joka osuisi kohdalle.

***

He viettivät ensimmäisen päivän halkoliiterissä, joka oli surkea paikka. mutta he tyytyivät siihen, koska ei ollut parempaakaan tarjolla. He kuvittelivat voivansa paeta maaseudulle seuraavana yönä.

Koko päivän he pelkäsivät valkoisten sotilaiden löytävän heidät ja he istuivat toisiaan lämmitellen liiterin huterien seinien suojassa. Seuraavana iltana alkoi lumisade. joka jatkui auringonlaskun jälkeen. He päättivät kävellä pois Varkaudesta ja edelleen Mikaelin vanhempien kotitilalle Joroisille. He lähtivät kulkemaan pitkin lumisia teitä, kohti maaseutua. Heidän ylittäessään siltaa kajahti valkoisen vartiomiehen ääni vaatien tunnussanaa. Elli ja Mikael eivät tietenkään tienneet tunnussanaa. Paniikissa he lähtivät juoksemaan tulosuuntaansa. Vartiomies ampui heidän peräänsä… Kerran… toisen… ja kolmannen laukauksen… Luodit surahtelivat lähietäisyydeltä ja iskivät kipinää osuessaan lähitalon kivijalkaan. Elli ja Mikael juoksivat pimeyden turvin sivukujille ja takapihojen kautta takaisin tuttuun halkoliiteriin. Elli toivoi, että lumisade ehtisi peittää heidän jälkensä ennen kuin etsintäpartio löytäisi ne.

Vasta halkoliiterissä Elli tajusi, että Mikael oli haavoittunut. Vartiomiehen luoti oli mennyt takin läpi ja raapaissut kylkeen syvän naarmun. Sellaisen naarmun, jota raavas mies ei pitänyt juuri minään. Elli halusi puhdistaa haavan, mutta Mikaelin mielestä ei kannattanut tuhlata viimeisiä juomavesiä pintanaarmun puhdistamiseen. Mikael puki vaatteet ja turkin ylleen. He teeskentelivät, että kaikki oli hyvin. Vaikka mikään ei ollut. Sen yön aikana useampi valkoisten partio kulki heidän liiterinsä ohi. Oli pakko löytää parempi piilopaikka. Aamuyön tunteina he etenivät syrjäisiä kujia pitkin konepajalle. Mikael piti revolverin valmiina, jos he törmäisivät valkoisten partioon. Elli kuitenkin onnistui johdattamaan heidän konepajalle sellaista reittiä, että he eivät kohdanneet ketään. Konepajan luona he hakeutuivat kosken viereltä konepajan alla olevaan ryömintätilaan. Pidemmän ajan suunnitelmaa heillä ei ollut, sillä etsijöiden pelko ja lämpimänä pysyminen veivät heidän kaikki voimansa. Konepajan lattian alla mahtui juuri ja juuri ryömimään, jos painoi kasvonsa kosteaan kivimurskaan ja ryömi eteenpäin sormenpäiden ja kengänkärkien avulla. Lattian yläpuolella oli varastotila, missä säilytettiin lähinnä varaosia ja epäonnistuneita koekappaleita. Varaston perällä oli hiiliuuni, jolla konepajan lämpötila pidettiin nollan yläpuolella. Varastossa liikkui harvoin ketään muuta kuin lämmittäjä, joka kävi tasaisin väliajoin lapioimassa hiiltä uuniin.

Varaston lattian alla saattoi ryömiä melkein kymmenen metriä, kunnes vastaan tuli louhittu kallio. Paikka oli kummallisella tavalla kodikas, sillä palavan hiilen humina ja uunin luukun raoista loistava lämmin valo ulottuivat lattialankkujen välistä myös lattian alle. Toisaalta paikka oli ahdistava. sillä liikkumatilaa ei juurikaan ollut. Kosken kostea kylmyys ahdisti toisesta suunnasta ja louhittu kallio toisesta. Jos Elli ja Mikael makasivat aivan vierekkäin ja sulkivat silmänsä, tilanne oli siedettävä. He olivat kuin lapsia, jotka vetivät peiton päänsä yli ja kuvittelivat, että ympäröivää maailmaa ei ollut olemassa.

***

Elli ja Mikael ehtivät viettää piilossaan melkein vuorokauden toisiaan lohduttaen ja viimeisiä eväitä syöden, kunnes he kuulivat, kuinka varastotilan ovi avattiin. Elli pidätteli hengitystään kuunnellessaan, miten varastotilaan marssitettiin joukko ihmisiä. Elli ja Mikael jähmettyivät paikoilleen, sillä tulijoiden kengät olivat vain vaaksan päässä heidän kasvoistaan ja hiekkaa putoili lattian raoista heidän silmilleen. Elli pysytteli paikoillaan ja suojasi kasvojaan, sillä hän pelkäsi aivastavansa. Tulijoita oli toistakymmentä ja kaikilla oli edelleen punainen käsivarsinauha.

Elli oli kauhuissaan, kun ajatteli, että heidät saatettaisiin huomata, jos joku katsoisi lattian rakosista alas. Mutta punavangit katsoivat insinööri Brandtia, joka seisoi varaston suljetun oven edessä, sivuillaan kourallinen tehtaan työnjohtajia aseet käsissään.

– Olette täällä ainoastaan siksi, että konepaja tarvitsee jatkossakin työntekijöitä. Brandt kertoi punavangeille.

Brandt osoitti yhtä miesvankia ja komensi luokseen. Nuoren miehen askeleen kopisivat lautalattialla.

– No, mitä? Tokaisi nuori mies rehvakkaasti.

Laukaus kajahti. Heti perään rämähdys, kun nuoren miehen ruumis nyykähti lautalattialle. Muut punavangit pakkautuivat lähemmäs toisiaan kuin turvaa hakien. Elli ja Mikael olivat vain muutaman kymmenen sentin päässä heidän jaloistaan.

– Näin käy, jos ei tottele käskyjä riittävän nopeasti. Brandt ilmoitti ja jatkoi:

– Kuulustelemme jokaista erikseen ja selvitämme, kuka todella haluaa työskennellä konepajassa. Tämän jälkeen Brandt marssi ulos varaston ovesta. Valkoiset työnjohtajat seurasivat ja varaston ovi lukittiin ulkopuolelta. Hiljaisuus. Kosken kohinaa. Punavangin hiljainen nyyhkytys.

Elli ja Mikael katsoivat toisiaan vakavina. Molemmat tiesivät, että heidän yhteinen aikansa oli loppumassa. Seuraavina tunteina Elli yritti keksiä ulospääsyä lattian alta. Elli pelkäsi edelleen, että joku lattian yläpuolella olevista punavangeista huomaisi heidät lattian alla. Että joku paljastaisi heidät valkoisille. Että heidät ammuttaisiin.

***

Samana yönä Mikaelin olo huonontui tulehtuneen ampumahaavan takia. Mikael tärisi kuumehorkassa. vaikka Elli yritti pitää miehen lämpimänä. Elli pelkäsi. ettei Mikael selviytyisi seuraavasta yöstä hengissä. Elli teki päätöksensä ja kuiskasi sen Mikaelin korvaan. Mikael yritti saada Ellin luopumaan ajatuksesta, mutta päättäväisesti Elli lähti ryömimään pois lattian alta.

Se ei ollut Ellin ensimmäinen kohtaaminen Brandtin kanssa. Mutta se oli kohtaaminen, joka muutti monen ihmisen elämän. Tai näin Elli ajatteli asiaa yli, vuoden kuluttua tapahtumasta. Brandt otti Ellin vastaan toimistossaan, jonne vartiomies talutti Ellin. Brandt käyttäytyi asiallisesti ja kuunteli Ellin kertomuksen, miten Elli ja Mikael olivat pidättäytyneet taistelemasta valkoisia vastaan. Kuunteli, kuinka Elli ei ollut ampunut koko sodassa laukaustakaan. Kuinka Elli ja Mikael olivat piilotelleet. Kunnes olivat tulleet konepajan lattian alle turvaan. Brandt kohautti kulmiaan. kun Elli kertoi haavoittuneen Mikaelin tarvitsevan lääkärin apua kiireellisesti. Brandt suostui auttamaan. Sillä ehdolla, että Elli antautuisi hänelle.

Antautuminen. Sanat eivät riittäneet kuvaamaan sitä nöyryytystä ja kipua. Katsoessaan Brandtin silmiin hän näki tyhjyyttä, kylmyyttä ja jotakin petomaista. Samanlaista kuin kissalla, joka piinasi saalistamaansa hiirenpoikasta.

Elli ei tiennyt kohteliko Brandt häntä samalla tavalla kuin muitakin, mutta hän kesti sen kaiken kuvitellessaan, että Brandt auttaisi Mikaelin sairaalaan. Että Mikael pääsisi sairaalaan ja haava sidottaisiin. Että Mikael parantuisi.

Nyt Elli ryömi lattian alla. Hän oli yksin pimeässä, ahtaassa tilassa. Jääkylmä kivimurska, vedestä huokuva kostea kylmyys. Elli otti tulitikut esiin ja raapaisi. Tulitikun valossa Elli tutki kohtaa, missä he olivat maanneet Mikaelin kanssa toisiaan lämmittäen. Tulitikku sammui.

Elli alkoi kaivaa kivimurskaa täydellisessä pimeydessä. Elli tiesi Mikaelin jättäneen revolverin hänelle, mutta hän ei tiennyt tarkkaa paikkaa. Sormet verillä Elli kaivoi järjestelmällisesti kivimurskaa. Lopulta hän sai käteensä öljyiseen rättiin käärityn revolverin. Elli raapaisi toisen tulitikun ja varmisti, että ase oli ladattu.

Elli hiipi konepajan salin läpi, kohti portaita ja toimistokerrosta. Elli tunsi konepajan eikä hän tarvinnut valoa löytääkseen reittiä. Kaikki hänen ympärillään kuului menneisyyteen, joka oli tuttu, mutta hänellä ei ollut siihen enää paluuta. Elli otti telineestä pajavasaran ja lähti nousemaan kierreportaita seuraavaan kerrokseen. Kierreportaat natisivat hiljaa, vaikka hän yritti liikkua mahdollisimman varovasti.

Elli pysähtyi hetkeksi Brandtin toimiston oven taakse kuuntelemaan. Oli aivan hiljaista. Työskennellessään konepajassa siivoojana, hän oli jännittänyt jopa toimistokerroksen käytävän siivoamista. Hän oli pelännyt tekevänsä jotakin väärää ja kiellettyä. Insinöörien ja työnjohtajien toimistojen ovet olivat aluetta, joihin Ellillä ei ollut pääsyä. Mutta nyt tilanne oli muuttunut. Elli painoi ovenkahvan alas ja työnsi Brandtin oven auki.

Öljylampun valaisemassa työhuoneessa oli tukeva kirjoituspöytä, arkistokaappi ja sohva, jonka päällä Brandt nukkui silmälasit nenällä ja kirja vatsansa päällä. Brandt avasi silmänsä ja yritti tarkentaa katsettaan Elliin. Sohvapöydällä oli tyhjä konjakkipullo, joten luultavasti mies oli humalassa. Öljylamppu sihisi hiljaa pöydällä.

– Ylös siitä, sanoi Elli kohottaen revolverin. Brandt yritti sopertaa jotakin, mutta vaikeni, kun Elli käveli sohvan viereen ja painoi revolverin miehen poskeen.

Vetäessään revolverin iskurin taakse Elli näki Brandtin silmissä uudenlaisen katseen. Hämmennystä tai jopa pelkoa. Tai kenties hän vasta nyt tunnisti Ellin.

Lyödessään pajavasaralla Brandtia kämmenselkään, kuului rusahdus. Mies yritti vaistomaisesti tarttua Ellin käteen ja onnistui saamaan otteen vasarasta. Elli yritti riuhtaista vasaraa itselleen, mutta mies ei päästänyt irti. Elli sulki silmänsä ja veti liipasimesta… Revolverin pamaus rikkoi hiljaisuuden. Ellin korvat alkoivat soida.

Elli perääntyi revolveri kädessään ja katsoi Brandtia, joka makasi sohvalla vasara kädessään. Luoti oli lävistänyt miehen molemmat posket. Hampaankappaleita ja verta oli sohvan selkänojassa ja seinässä. Brandt yritti puhua, mutta verinen vaahto pulppusi luodin repimästä poskesta. Vasara putosi lattialle. Brandt ähkäisi tuskasta ja painoi käden poskelleen.

Elli tähtäsi miestä revolverilla ja yritti saada ajatuksensa rauhoittumaan. Elli olisi halunnut kuulla Brandtin kertovan, miksi mies olisi kiduttanut ja nöyryyttänyt häntä. Miksei mies ollut huolehtinut, että Mikael pääsi sairaalahoitoon, vaikka oli luvannut tehdä niin. Oliko Brandt tarkoituksella toimittanut Mikaelin vankileirille, missä haavoittuneelle punavangille ainoa hoitomuoto oli joukkohauta. Elli olisi halunnut kysyä Brandtilta, tiesikö tämä, millaista oli synnyttää vankileirillä ja yrittää huolehtia, että lapsi selviytyi hengissä edes puolivuotiaaksi.

Elli katsoi, kuinka Brandt sulki suustaan veristä vaahtoa ja hampaankappaleita persialaiselle matolle. Elli päätti, että hänen ainoa vaihtoehtonsa oli huolehtia, ettei Brandt enää voisi kohdella ketään muuta samalla tavalla kuin tämä oli kohdellut häntä. Elli kaivoi spriipullon esille ja näytti sitä Brandtille.

– Vain tämä olisi tarvittu Mikaelin haavan puhdistamiseen. Ei muuta.

Tämän sanottuaan Elli kaatoi spriin Brandtin päälle. Kirkasta nestettä roiskui miehen verisille kasvoille, vaatteille ja sohvalle. Koko ajan Elli tähtäsi Brandtia revolverilla. Brandt vain tuijotti Elliä ja revolveria.

Elli tunnisti miehen katseessa halun vahingoittaa häntä. Halun kostaa. Halun saada hänet antautumaan. Vain Ellin kädessä oleva ase piti Brandtin aloillaan. Hetken he tuijottelivat toisiaan, sillä Elli ei tiennyt, mitä tehdä seuraavaksi. Ilmeisesti Brandt vaistosi tämän, sillä hän hapuili vasaran lattialta käteensä.

Kun Brandt kohottautui seisomaan vasara kädessään, Elli potkaisi sohvapöydällä olevan öljylampun Brandtin jalkoihin. Samassa matto ja sohva leimahtivat liekkeihin ja Brandt niiden mukana. Liekkien ja tumman savun keskeltä Brandt ryntäsi kohti Elliä vasara kohotettuna. Elli veti liipasimesta, mutta laukaus meni ohi. Brandt oli enää muutaman askeleen päässä. Elli ampui uudelleen. Se osui Brandtia vatsaan, mutta mies ei pysähtynyt vieläkään. Elli ampui vielä kerran ja nyt palava mies kaatui.

Elli seisoi paikoillaan ja katsoi liekehtivää huonetta. Tuli levisi sohvasta seinään, persialaisesta matosta verhoihin. Hän katsoi kuollutta Brandtia, jonka selkä ja hiukset olivat liekeissä. Elli veti kitkerää savua keuhkoihinsa ja alkoi yskiä. Hän ymmärsi, että oli aika lähteä. Elli pudotti revolverin. Juoksi kierreportaisiin ja edelleen konesalin läpi ovelle.

Elli jäi hetkeksi katsomaan liekehtivää konepajaa kosken partaalta. Raivokkaasti leviävän tulipalon kauhu valtasi yön. Jostain kaukaa pimeydestä kuuluivat ensimmäiset huudot:

– Tulipalo! Konepaja palaa!

Elli lähti kävelemään ja jokainen askel vei hänet kauemmas. Hän ei aikonut pysähtyä ennen kuin kaikki häntä vainoavat äänet lakkaisivat kuulumasta.

 

Klikkaa alta luku, johon haluat siirtyä! Tai jos haluat tulostaa koko kirjan, voit ladata sen tästä pdf-muodossa. Julkaisemme kirjan lukuja blogissa muutaman viikon ajan päivittäin!