Taivaanpankko

Kirjoittanut: Tuire Malmstedt.

Sinä et näe minua. Sinä kuulet minut. Älä säikähdä. Kuuntele. Sinun pitää kuulla tämä.

Kaikki sai alkunsa aikana, jolloin olin onnellisempi kuin koskaan aiemmin. Surullisimmat kohtalot taitavat aina alkaa onnellisista hetkistä. Tarinoissa. Elävässä elämässä. Kuolemassa.

Olin kolmenkymmenen, asuin Kopolanniemessä, ja minulla oli kaunis vaimo Lyydia. Työskentelin työnjohtajana Ämmäkosken Konepajalla, ja nimeni Ahti Raatteen mukaan Konepajaa kutsuttiin leikkisästi Ahdin valtakunnaksi. Kuuluin myös Varkauden suojeluskuntalaisiin. Suomi oli valtiona vasta syntynyt, ja olimme rakentamassa uutta Suomea. Kunpa voisin kertoa, mitä vuoden 1918 kevään jälkeen tapahtui, ja minkälaiseksi Suomi tulevina vuosikymmeninä kehittyi. Mutta en voi. Sinä tiedät paremmin.

Sillä minut murhattiin helmikuussa 1918. Voin kertoa vain sen, mitkä tapahtumat johtivat siihen.

***

Elokuisena iltana istuin työhuoneessani Konepajan yläkerrassa, päivä oli venynyt pitkäksi, enkä saanut ajatuksiani koottua. Sade rummutti ikkunan, minä naputtelin samaan tahtiin sormillani pöytään. Konepajan johtoryhmälle äskettäin hankittu Remington 92 kiilteli pöydällä. Sormieni pitäisi naputella sen hienoja kirjaimia, mutta pystyin vain tuijottamaan tyhjää paperia, jonka olin kirjoituskoneeseen asetellut.

Uljas, uusi Suomi – päälinjaukset

En ollut päässyt otsaketta pidemmälle. Minun oli määrä esitellä punakaartilaisten eliminointisuunnitelma seuraavalla viikolla suojeluskuntalaisille. Suunnitelmaa oli jo hiottu edellisissä kokouksissamme, joten minulla oli kaikki pienimpiäkin yksityiskohtia myöten tiedossa, mutta en pystynyt kirjoittamaan niitä. Jumiuduin muotoseikkoihin. Punnitsin sanavalintoja. Ajatukseni kiersivät kehää. Remington odotti vaativana. Nousin ja kävelin lukolliselle kaapilleni. Kaadoin konjakkia lasiin, nostin sitä ja ihailin kristallia vasten välkehtiviä ruskean sävyjä. Se lämmitti rinnassa. Piilotin pullon visusti kaapin perukoille ja suljin kaapin. Palasiin kirjoituspöydän ääreen, laskin lasin pöydän reunalle ja kaivoin alalaatikosta Strenbergin sikarilaatikon esiin. Sytytin sikarin, painauduin tuolissani rennosti taakse ja vedin henkoset.

Sade piirsi ikkunaan utuisen teoksen, ja muovasi vastapäisen puutalon vieraan näköiseksi. Ovi kävi. Hätkähdin ja huitaisin konjakkilasini lattialle. Lankomieheni Ernesti Hjelm asteli sisään ja naureskeli, kun siivoilin lattialle läikkynyttä konjakkia.

– Hyvän tavaran tuhlausta, Ernesti sanoi virnistellen. Olin onnenpekka, että olin naimakaupoissa saanut Ernestin kaltaisen lankomiehen. Ernesti oli jämpti mies, josta oli kehittynyt suojeluskuntalaisten luottomies. Ernesti oli epäitsekäs ja rohkea, ja hän oli ujuttautunut punaisten joukkoon, ja oli meille tärkeä tiedonantaja. Kuoleman enkeliksikin Ernestiä meidän sisäpiirissämme kutsuttiin, hän kun saattoi punaisia teloituskomitean eteen nopeammalla tahdilla kuin monet meistä nistivät kärpäsiä. Luottomies, niin kuin sanoin.

Ernesti asteli verkkaisesti työpöytäni luo, nosti telefoonin luurin ja pyysi Helgeä langan päähän. Veljeni Helge Raate oli nuori tulokas suojeluskuntalaisissa, ja hän vasta hankki kannuksiaan politiikan saralla. Ernesti oli pyynnöstäni ottanut Helgen siipiensä suojaan, ja heistä olikin tullut erottamaton parivaljakko. Ernesti ja Helge yhdessä olivat vastuussa eräästä meidän salaisimmasta operaatiostamme, teloituskuljetuksistamme. Helgellä oli käytössä pieni kuormuri, puukaasutinauto, jolla kiinnijääneet punaiset ajettiin Kuopioon teloituspaikalle.

Taivaanpankolle.

Kyllä, usko tai älä, teloituspaikan nimi oli Taivaanpankko.

– Helge lupasi tulla palaveriin, Ernesti virkkoi ja sytytti itselleen sikarin.

– Palaveriin? Tähän aikaan?

– Mihinpä tässä kiire, valmiissa maailmassa, Ernesti sanoi, puhalsi ilmaan isoja savurenkaita ja jäi ihastelemaan niiden haihtumista.

– Meillä Lyydia varmaan jo…

– Et kai sinä iso mies vaan kulje sen pikkuvaimosi talutusnyörissä?
Pudistin päätäni, vaikka en tiennyt, miksi. Totuus oli, että olisi kulkenut Lyydiani perässä ihan mihin vain, vaikka lähtenyt suojeluskunnasta, jos se sen olisi vaatinut.

– Pidä itsesi miehenä, Ahti, muista se.

Sanojensa vakuudeksi Ernesti kopisti sikariaan tuhkakupin reunaan. Helge pelmahti paikalle. Hänen otsansa oli hiessä, hiuksensa sekaisin ja kravattinsa vinossa. En kysynyt häneltä, mitä oli tapahtunut, eikä Ernesti tuntunut edes kiinnittävän huomiota hänen olemukseensa. Nämä työt vaativat veronsa. Me puhuimme yömyöhään uudesta operaatiosta, joka vaatisi Helgen soluttautumisen pahamaineisena tunnettuun punakaartilaisten porukkaan, jotta pääsisimme niiden pääpomon jäljille. Heidän juoksupoikiensa ja sätkynukkiensa teloittaminen ei auttanut mitään, jos heidän johtohahmonsa jäivät jatkamaan toimiaan.
Menin aamun pikkutunneilla kotiin, ja hiivin varovaisesti, etten herättäisi Lyydiaa. Laitoin valot eteisaulaan, ja siinä hän istui. Lyydia. Silkkiyöpaidassaan. Istui ja odotti minua.

– Ahti. Pikku-Werner on kuumeessa.

Lyydia oli aina huolesta sekaisin, jos vauvallamme oli jokin hätänä. Niin olin minäkin, vaikka olin alun perin ollut lapsenhankintaa vastaan, olin vain nähnyt sen mukanaan tuomat huolet. Olin perustellut, että se sopi erittäin huonosti meidän elämäntilanteeseemme. Se sopi vielä huonommin asemaani suojeluskunnan johdossa. Lapsi antaisi punakaartilaisille turhan voimakkaan aseen, jolla vahingoittaa minua. Lyydia ja lapsi olisivat siinä pelissä viattomia pelinappuloita, jotka kärsisivät eniten. En kestänyt ajatusta. Kun pikku-Werner syntyi, olin kuitenkin aivan myyty. Minun poikani. Aivan minun näköiseni. Minun lihaani ja vertani.

– Ei hätää. kulta, viedään hänet huomenna lääkäri Gustafssonin vastaanotolle. Lyydia rauhoittui, ja aamulla Wernerin kuume oli jo laskenut.

***

Muutaman viikon kuluttua seisoin työhuoneeni ikkunassa, ja katselin pimenevää syysiltaa. ihmisiä, jotka marssivat edestakaisin Konepajan piha-alueella. Iso, musta varis laskeutui ikkunalaudalle. Kavahdin sitä, ja naurahdin itselleni. Se tuijotti minua. Se koputti nokallaan ikkunaan kahdesti. Se tuijotti minua edelleen. Kylmät väreet kulkivat selkäpiissäni kuin joku olisi kuljettanut sormiaan selässäni. Kopautin ikkunaan ja ajoin variksen tiehensä.

Myöhemmin ymmärsin, että se oli ollut varoitus. Minun olisi pitänyt nähdä. Olisi pitänyt nähdä niin paljon enemmän. Ja niin paljon aiemmin. Aloin nähdä vasta, kun asiat pudotettiin eteeni konkreettisesti. Ensimmäinen asia pudotettiin eteeni Osuuskaupan edustalla.

Poikkeuksellisesti olin menossa kotiin lounaalle, kun huomasin Lyydian seisovan Osuuskaupan edessä. Ilman lastenvaunuja. Pikku-Wernerille olimme kyllä hankkineet lastenhoitajan, mutta Lyydia ei juuri ollut liikkunut ulkona poikamme syntymän jälkeen. Nyt hän oli todella laittautuneena, hiuksensa näyttävällä nutturalla ja kasvonsa vahvassa meikissä. Tihensin askeleitani, että ehtisin tiellä kalistelevan kuorma-auton edestä Lyydian luo. Askeleeni seisahtuivat sijoilleen kuitenkin jo ennen kuin ehdin tien yli. Askeleeni seisahtuivat sydämeni kanssa yhtä aikaa. Lyydian luo tuli veljeni Helge, ja he suutelivat. Editseni hitaasti kulkeva kuorma-auto peitti näkymän toviksi, mutta he syleilivät toisiaan ja suutelivat vielä senkin jälkeen, kun auto oli mennyt.

Käännyin kannoillani ja kävelin samoja kortteleita ympäri monen monta kertaa. Kävelin ja ajattelin. Lopulta poikkesin isäni Päiviö Raatteen luona ja vaadin häntä tilille. Isä ja Helge olivat aina olleet läheisiä, ja olin varma, että isä tiesi kaikki Helgen liikkeet.

– Tiesitkö sinä Helgen ja Lyydian suhteesta? Näin heti isän ilmeestä, että tiesi.

– Miten te saatoitte…? aloitin, mutta sanat takertuivat kurkkuun

Isä vain huokaili. Huokaili niin, että hänen kauluspaitansa päälle vedetyt henkselinsä pingottuivat ja liikkuivat hänen huokauksiensa tahdissa. Lopulta hän sai sanottua:

– Muista, että ei se, joka veristä kirvestä kantaa, välttämättä ole syyllinen. En ymmärtänyt, mitä se tarkoitti, tai mitä se liittyi Helgeen ja Lyydiaan. Harpoin eteisaulaan, avasin ulko-oven ja kuulin, kun lennätin säksätti isäni työhuoneessa. Isäni veti salin kaksoisovet kiinni, vetäytyi omiin oloihinsa kuten tavallista. Sitä paitsi isän kuulo oli jo huonontunut, hän ei varmasti kuullut lennättimen takomista. Se, mitä olin nähnyt Osuuskaupan edessä ja se, miten isäni suhtautui asiaan, sai minut nyt epäilemään kaikkea. Hiivin lennättimien luo ja seurasin, miten se tikkasi kirjasimia sähkösanomaan

Koodi 13041888-06121921.

Tuijotin numeroita pitkään ennen kuin ymmärsin, mitä ne olivat. Numerosarja 13041888 viittasi syntymäpäivääni, olin syntynyt kolmastoista huhtikuuta vuonna 1888. Mietin, miksi se oli tässä koodissa. Se ei voinut olla sattumaa. Millä tavalla tämä koski minua?
Kohde saanut vihiä. Aikaistammeko? Loppu.

Katsoin jälkimmäisiä numeroita.

02021918.

Se oli kahden viikon päästä. Minun suunniteltu kuolinpäiväni. Olin siitä varma.
Huone alkoi pyöriä ympärilläni, ja hapuilin pois huoneesta. näköni sumentui, mutta tarkentui pöydällä lojuviin papereihin. Valkoisten suojeluskuntalaisten kansioiden alta pilkisti punakaartilaisten logoilla leimatut kirjeet. Otin isäni avainkaapista Helgen asunnon avaimet, olin käyttänyt niitä aiemminkin. Kuulin salista isäni kuorsauksen ja livahdin ulko-ovesta.
Ulkona törmäsin Ernestiin.

– Pakene, ne yrittävät murhata sinut, Ernesti sanoi surullinen kiiho silmissään, – mene konepajan ja sahan kautta, ne kyttäävät sinua pääkadulla. Veljesi, isäsi ja Lyydia, he ovat punaisia. He ovat soluttautuneet meihin valkoisiin. Helge on värvätty tappamaan sinut. He ovat aikeissa rakentaa uuden kommunistisen Suomen.

– Tiedän, sanoin ja juoksin Ernestin neuvomaan suuntaan. – Sinunkin on syytä paeta, huusin vielä Ernestille.

Jäätävä pakkanen pisteli kasvojani, rintaani piiskasi musta ruoska täydellä voimallaan. Liukastelin muhkuraisella, jäisellä tiellä. Jäähän heijastuivat valot ikkunoista. Ohikiitävän hetken valot ikkunoissa liikuttivat minua. Valot ikkunoissa tarkoittivat, että siellä ihmiset olivat kotonaan. Läheiset ympärillään.

Pikku-Werner.

Wernerin kodin valot olivat sammuneet jo ennen kuin hän tiesi sen kodikseen. Ajatus ui haukkomaan happea, ja pakotti pysähtymään. Sydämeni pamppaili niin, että koski. Jatkoin matkaani rantaan, Konepajan suuntaan. Tien päässä näin tutun hahmon. Helge. Veljeni vilkuili ympärilleen odottavan näköisenä, veti takkiaan syvemmälle ja siirtyi saha-alueen portin pielien suomaan varjoon. Hänestä näki jo kaukaa, että hän odotti minua. Ernesti oli mukana tässä. Ernesti, luottomieheni, oli pettänyt minut. Hän oli johdattanut minut suoraan suden suuhun.

Käännyin nopeasti kannoillani, kävelin tuntemattoman naisen vierellä keskustan ulkopuolelle ja menin jalan kotiini saakka. Silläkin uhalla, että joku odottaisi minua siellä. Silläkin uhalla, että Lyydia olisi siellä. Minulla oli suunnitelma Lyydian varalle. Lyydia ei jäisi tämän sotkun ulkopuolelle, sen aioin varmistaa.

Lastenhoitajamme Santra oli pikku-Wernerin kanssa minua vastassa. Nostin nukkuvan Wernerin syliini ja puristin häntä rintaani vasten. Katselin hänen kasvojaan. Hän oli niin minun näköiseni. Painoin kasvoni Wernerin pieniä kasvoja vasten. Vauva inahteli, kun kyyneleitäni tipahteli nenän päästäni hänen poskilleen.

– Onko kaikki kunnossa, herra Raate? Santra kysyi pää kallellaan.

Nyökkäsin, laskin Wernerin käsistäni takaisin puiseen vauvankehtoon ja ryntäsin makuuhuoneeseen. Kaivoin Lyydian vaatekaapista hänen silkkiyöpaitansa, ujutin sen laukkuuni ja lähdin takaisin kaupungille. Kävelin työhuoneelleni ja istahdin kirjoituskoneeni ääreen. Kirjoitin viestin:

Hyvä Ernesti,
Meidän on aika toteuttaa suunnitelmamme, muutamme niitä vain hieman. Lyydia hoitaa sen. Ahti ei aavista mitään.
Toverisi Helge

Laitoin hanskat käteeni, irrotin paperin koneesta ja taittelin sen taskuuni. Nappasin laukkuni mukaani ja lähdin Helgen asunnolle. Olin varma, ettei Helge olisi siellä. Hänhän etsi minua kaupungilta. Tämä on liian helppoa, tuumasin, kun avasin Helgen oven avaimilla. Astelin hänen makuuhuoneeseensa, otin vaimoni yöpaidan laukustani, rytistelin sitä käsissäni ja sujautin sen Helgen sänkyyn peiton alle. Työhuoneella kirjoittamani sanoman pudotin vaatepuussa riippuvan puvuntakin taskuun.

Lyydian ilme oli näkemisen arvoinen, kun ilmestyin kotiovelle myöhään illalla. Lyydia oli kuvitellut, että Helge olisi jo hoidellut minut. Käyttäydyin aivan tavallisesti, haukottelin ja selailin päivän lehteä. Vahdin kuitenkin joka hetki, ettei Lyydia pääse livahtamaan telefoonin ääreen. Keitin meille teetä, laitoin gramofoniin soimaan jazzia, se oli Lyydian lempimusiikkia. Kun teevesi oli kiehunut, kaadoin siitä kupilliset meille molemmille. Lyydian kuppiin rikoin muutaman rauhoittavan liikkeen, ja vein sen häneen eteensä. Ei se lääkemäärä häntä tappaisi, mutta antaisi rauhallisen unen.

Lyydia piteli teekuppiaan vaivaantuneena, ja keskitti kaikki voimansa siihen, että käyttäytyi niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kuten minäkin. Se olikin ainoa asia, joka meitä enää yhdisti. Tähän oli hyvä lopettaa. Lyydia meni ajoissa nukkumaan, rauhoittavat olivat tehneet tehtävänsä. Odotin rauhassa, että Lyydia vaipui syvään uneen ja aloin valmistella omaa nukkumaanmenoani. Laitoin hanskat takaisin käsiini, noudin aseeni piirongin lukollisesta laatikosta ja menin Lyydian luo. Istuin sängyn laidalle ja silitin hänen päätänsä.

-Hyvästi, kulta, sanoin ääni täynnä vihaa. Otin hänen kätensä omiini, ja painelin hänen sormiaan aseen pintaan. Sitten käänsin hänet kyljelleen, hänen kasvonsa minun sängynpuoliskolleni kääntyneinä ja asettelin aseen hänen oikeaan käteensä. Heitin hanskani vaatekaapin hyllylle ja palasin omalle puolelleni. Asettauduin luontevaan nukkuma-asentoon, selkäni Lyydian suuntaan. Vedin pyjamani hihan oikean käteni yli ja hapuilin Lyydian kättä niskani takaa. Tartuin hänen käteensä, asetin aseen piipun takaraivolleni ja painoin hihalla peitetyllä sormellani hänen etusormeaan liipaisimella.

Niin lähetin vaimoni Lyydian, veljeni Helgen, lankomieheni Ernestin ja isäni Päiviön elinkautiseen. Sen takia varmasti itse päädyin tänne todelliselle taivaanpankolle, jonka hirveyksistä ei edes teloituspaikka Taivaanpankolla tiedetä. En näe mitä maailmassa tapahtuu, ainoa yhteyteni sinne on pikku-Werner. En näe häntäkään, mutta tunnen, mitä hän tuntee. Tai tunsi. Hän oli aina onneton. Koko elämänsä hän oli onneton. Etsi paikkaansa maailmassa, ja meitä, biologisia vanhempiaan. Nyt hänkin on jo kuollut, mutta en ole täällä nähnyt. Hän pääsi varmasti parempaan paikkaan. Perille.

Miksikö kerron tämän kaiken sinulle?

Sinä olet Wernerin lapsenlapsi. Minun lihaani ja vertani.

 

Klikkaa alta luku, johon haluat siirtyä! Tai jos haluat tulostaa koko kirjan, voit ladata sen tästä pdf-muodossa. Julkaisemme kirjan lukuja blogissa muutaman viikon ajan päivittäin!

Rikosaalto-kirja

  1. Dekkarit-festivaalin kirjoituskilpailun satoa: Rikosaalto-kirja
  2. Tuomarit ja teloittajat
  3. Vapaus punatähti
  4. Perhosvaikutus
  5. Peilikuvat
  6. Höyrypaatti
  7. Uuni
  8. Ruostumatonta terästä
  9. Kunnes toisin todistetaan
  10. Taivaanpankko
  11. Palanut silmukka
  12. Piru seinässä
  13. Pahan palkka
  14. Majatalo
  15. Askeleet
  16. Haalea Madonna
  17. Konepajan Maestro
  18. Raportti
  19. Silmästä silmään
  20. Verstas
  21. Ämmäkosken viides uhri

Jätä kommentti