Kunnes toisin todistetaan

Kirjoittanut: Arto Uusitalo.

– Suvivirsi ja Carl Barks, vastasin lääkärille hänen kysyessään, mitkä olivat kolme parasta asiaa lapsuudessani. En keksinyt kolmatta. Tässä tapauksessa yksi plus yksi oli kolme. Lääkäri nyökkäsi tyytyväisenä.

Selkää pitkin juokseva hikinoro herätti minut ajatuksistani. Taivas oli sininen ja raskas helle painoi auringossa makaavia ihmisiä kellastunutta nurmikkoa vasten. Heinäsirkkojen siritys toi mieleen iholla tirisevän rasvan.

Olin tullut pakolomalle lapsuuden kesämaisemiin. Elämäni käännekohdassa halusin saada etäisyyttä nykyisyyteen. Täällä pääsisin takaisin niihin huolettomiin kesäpäiviin, joiden syleilyyn suvivirsi meidät kevätlukukauden päätteeksi aina vapautti. Postia ei käännetty, joten Aku Ankat tulivat edelleen kotiosoitteeseen. Äidin oveluutta oli jättää jokin houkutus myös kotiin paluulle, kun koulut lopulta alkaisivat.

Vuosien saatossa kesäpitäjämme oli muuttunut. Keskustan ulkopuolella, leveän joen mutkassa, sijaitsi 1919 palanut konepaja, joka oli sittemmin entisöity kuntalaisten yhteiskäyttöön. Konepajaa ympäröi laaja nurmialue, joka juuri nyt janosi ympärillään virtaavaa vettä. Istuin laiturilla pienen katoksen varjossa, onki kädessä. Kala ei syönyt, koho muljahteli laiskasti vedessä. Sen tikku oli kuin keskisormi, joka viestitti, että ei huvita duunit tänään.

Isoisoisälläni oli ollut pitäjässä 1900-luvun alussa valokuvausliike. Nyt olin täällä toteuttamassa hänen viimeistä tahtoaan. Erikoisen ehtonsa takia testamentti oli odottanut toimeenpanoaan pitkään. Auringon kuumentaman ullakon pölyisessä hämyssä odotti vanha matka-arkku, jonka sisältö piti arvioida ja jakaa. Ja kaikkialla vaani nestehukka, tuo hikipisaroita janoava peto.

Kauempaa lähestyi ryhmä eläkeläisiä äänekkään oppaan johdolla. Hitaasti etenevät vanhukset yrittivät vilvoitella itseään karttoja ja lierihattuja heilutellen. Mietin, miten hyvin tänne pääsisi ambulanssilla.

– Tällä paikalla, seitsemäs heinäkuuta 1918 klo 12.00, ammuttiin teollisuusneuvos Nikodemus Nikander. Rakastetun patruunan murhaajaa ei saatu koskaan kiinni, jatkoi opas ääntään madaltaen, jättäen tarinan jatkumaan kuulijoiden päässä. Sukuni oli osa tarinaa, sillä isoisoisän valokuvausliikkeestä oli valokuvaaja ikuistamassa tilaisuutta.

Traaginen tapahtuma herätti suurta huomiota ja ihmetystä, sillä uhri oli pidetty teollisuusmies, joka käytti menestystään oman kylänsä ja sen asukkaiden parhaaksi. Murha tapahtui pääjuhlan puhujakorokkeella, konepajan vesimyllyn vihkimisen päätteeksi, yleisön taputtaessa ja hurratessa. Ensin luultiin patruunan pyörtyneen, kunnes tämän puoleen kumartunut auttaja alkoi huutaa: – Verta, verta!

Tapahtumahetken metelissä kukaan ei ollut nähnyt eikä kuullut mitään. Ei ampujaa eikä laukausta. Oliko hän ollut läheisen kukkulan laella olevassa metsikössä tai kauempana sijainneen kirkon tornissa? Poliisin vanhat dokumentit kertoivat tapahtumasta, mutta eivät antaneet vastauksia. Luoti oli löytynyt uhrin rintakehästä, mutta asetta ei koskaan löydetty. Tiedettiin vain, että patruuna koitui patruunan kohtaloksi.

Pitäjään saavuttuani tiesin, että jonkinlainen ympyrä oli sulkeutumassa. En vain tiennyt, kuinka suuri. Paikalle oli saapunut myös kaksi todistajaa ja kaksi serkkuani. Taloudellisessa mielessä odotuksemme eivät olleet suuria, sillä isoisoisän metsät, säästöt ja arvoesineet oli jaettu vuosia sitten. Kiinnostavaksi tapauksen teki testamentin erikoinen lisäehto. ”Jaettakoon suljetun matka-arkun sisältö jälkeläisilleni vasta sitten, kun – tahi jos – nuori isänmaamme näkee sadannen syntymäpäivänsä.” Nyt tuo ehto oli täyttynyt.

Matka-arkun avainta oli alkujaan säilytetty pankin tallelokerossa, josta se oli vuosisadan myllerrysten saatossa siirretty lopulta kirkkoherranvirastoon. Olimme sopineet sinne ajan. Avaimen tuli luovuttamaan meille kanslisti, joka oli itsekin kuin vanha, patinoitunut matka-arkku, täynnä muistoja ja tietoja seurakunnan historiasta. Narisevalla äänellä hän esittäytyi ja kertoi olevansa tietoinen tehtävästään. Sitten hän avasi juhlallisen verkkaisesti vanhan kassakaapin, otti sieltä pienen laatikon ja ojensi sen minulle. Kiitin, asetin laatikon pöydälle ja avasin kannen salvan. Sisällä oli vanha nahkainen pussukka. Avasin sen nyörit ja otin avaimen esiin. Annoin sen painon notkauttaa rannettani. Avain oli kuin suoraan viilauksen jäljiltä. Lukkoseppä oli tehnyt tarkkaa ja taidokasta työtä. Kiitimme ja poistuimme.

Kiirehdimme isoisoisän vanhan kotitalon ullakolle. Matka oli kuin sadan metrin juoksu jossa jokainen metri vastasi yhtä vuotta. Yhtäkkiä tuo paljon puhuttu aikajakso oli kulunut! Portaat ullakolle saivat sydämen hakkaamaan. Perillä vedimme vanhat tuolit matka-arkun äärelle ja istuimme hengästyneinä alas. Omasta rauhastaan liikkeelle hätistelty vanha pöly leijaili levottomasti ikkunasta tulvivassa auringonvalossa. Arkku oli jyhkeä. Siitä saisi kiinnostavan kalustejärkäleen television antiikkiohjelmaan.

– Jännittävä tarina nostaa hintaa, kuulin jo asiantuntijoiden ruudussa intoilevan.

Työnsin avaimen sisään ja käänsin. Hyväkuntoinen lukko aukeni loksahtaen. Hiljaisina nostimme kannen ylös ja katsoimme sisään. Kaikki oli siististi paikoillaan: kansioita, negatiivilaatikoita, kirjenippu, kameroita, pieniä pulloja ja rasioita, kameran jalat, kiikari ja kolme suurennuslasia. Otimme arkun sisällöstä kännykällä pari yleiskuvaa ja aloimme nostella päällimmäisiä tavaroita lattialle. Niissä tuoksui vanha aika.

Isoisoisä oli tajunnut kuvien ja negatiivien arvon, sillä ne oli ryhmitelty selkeästi nimettyihin kansioihin. Yhden kansion nimi oli ”Uimarannan fotograafit”. Kesät olivat olleet kuumia, vaikka kansakunta oli toipumassa sisällissodasta. Tai ehkä juuri siksi. Jo pikainen silmäys kertoi, että isoisoisän kamera oli tallentanut runsaasti paljasta pintaa. Enkä nyt tarkoita järven sileää selkää tai sinisen ulapan tyyneyttä. Valokuvaajan säädyllisen kulissin takana oli toiminut paitsi lintubongari, myös naiskauneudesta kiinnostunut paparazzi.

Kansioita oli useita. ”Linnut”, ”Kukat”, ”Metsän eläimet”, ”Auringonnousut ja -laskut”… Uskomaton kuvallinen runsaudensarvi alueen kulttuurihistorialle. Dokumentit olivat arvokkaita myös siksi, että niihin oli merkitty kuvaushetket kellonaikoineen. Silmiini osui kansio ”Metsästysmuistot”. Tiesin, että isoisoisä oli innokas metsämies, kun taas hänen vaimonsa ei voinut sietää aseita. Sen sijaan hän oli loistava kokki, joka loihti metsän antimista herkut isommallekin väelle. Otin kansion mukaani, kun lähdimme majapaikkaan tutkimaan kuvia tarkemmin.

Huoneessani nostin ”Metsästysmuistot” sohvalle ja otin suurennuslasin esille. Kuvia ja negatiiveja oli kymmeniä ja materiaali hyvin säilynyttä. Suurennuslasi toi vanhan ajan tunnelmat esiin yksityiskohtia myöten. Kesken selailun kansion välistä putosi syliini kirjekuori. Siinä oli teksti ”Metsästysreissu 7.7.1918”. Muistin päivämäärän, sillä olin törmännyt siihen ennenkin. Kuoressa pullisteli jokin pitkulainen ja pyöreä pikku esine. Kuoren avattuani se paljastui kiväärin hylsyksi. Kirjeessä oli myös kaksi sivua, jotka näyttivät siltä, kuin ne olisi repäisty päiväkirjasta. Lisäksi kuoressa oli valmiiksi kehitettyjä kuvia naisesta poseeraamassa kiväärin ja kuolleen ukkometson kanssa. Aikamoinen saalis, ajattelin. Kaunotar ei ollut isoisoisäni puoliso. Kuka hän oli? Ei ihme, että kuvat oli piilotettu kirjekuoreen. Oliko piilotteluun muitakin syitä? Uteliaana taitoin auki kuoressa olleet sivut ja aloin lukea kellastuneelle paperille mustekynällä kirjoitettua tekstiä.

”Tänään, kauniina aamuna, seitsemäntenä päivänä heinäkuuta, päätimme jo varhain lähteä katsomaan, josko metsän henki soisi minulle ja metsästyksen jumalattarelleni saalista. Tapasimme sovitusti metsästysmajalla ja vietimme ihanan hetken yhdessä. Sitten lähdimme liikkeelle, olinhan ilmoittanut olevani ”metsästysreissulla”. Useamman tunnin vaellettuamme, melko tarkkaan puolenpäivän aikaan, Kotajärven pohjoisrannalla osui silmiimme kerrassaan ryhdikäs ukkometso. Se oli noussut korkean männyn latvaan kerkkiä popsimaan ja katseli välillä ylpeänä ympärilleen. Rauhallisesti rakkaani otti sen tähtäimeensä – ja laukauksen kajahdettua putosi saalis kuolleena maahan!”

Keskeytin lukemisen. Tuo laukaus ja siihen liittyvät yksityiskohdat saivat palaset loksahtelemaan paikoilleen. Ajankohta, metson ampumapaikan sijainti konepajan juhlapaikkaan nähden… Aloin miettiä sata vuotta vanhaa, selvittämätöntä murhaa. Oliko se sittenkään murha? Ja oliko se pian enää selvittämätön? Juristina tiesin, että murha ei vanhene koskaan, mutta vahingonlaukaus on eri asia. Miksi isoisoisä oli jättänyt salaisuuden paljastettavaksi vasta sadan vuoden kuluttua?

Vanhan testamentin toimeenpano oli saanut yllättävän käänteen. Kyseessä ei ollutkaan viidennen, vaan kuudennen käskyn rikkominen. Yksissä tuumin päätimme toimittaa arkun sisältöineen rikospoliisille. Olisi ollut harmillista jakaa se osiin useiden sukulaisten kesken, saati myydä ulkopuolisille. Tarina ja arkun sisältö olivat yksi kokonaisuus ja sellaisena se oli myös pysyvä.

Tapahtuneesta koitui kesälomapitäjälleni monenlaista hyötyä. Sen historia kirjoitettiin vanhan murhan osalta uusiksi ja löydöstä syntyi huomiota herättänyt juttusarja maakunnan sanomalehtiin. Kunta sai maksuttoman matkailumainoskampanjan keskellä parasta lomasesonkia. Olin tyytyväinen. Arkun sisältöä ei jaettu, mutta itse tapahtumasta syntyi jaettavaa kaikille.

Tehtävä lapsuuden kesämaisemissa oli suoritettu. Oli haikeaa katsoa vuosikymmeniä taaksepäin ja muistella aikaa, jolloin kaikki oli vielä ehjänä edessä. Silti, näin eläkeiän kynnykselläkin suvivirsi ja Carl Barks olivat edelleen ne kolme parasta asiaa lapsuudessani. Oli aika pakata laukku ja suunnata takaisin kotiin hoitamaan asiat, jotka siellä odottivat. Pakolomallani olin saanut niihin toivomaani etäisyyttä. Sata vuotta ja ylikin.

Kotona kesä oli kauneimmillaan. Onneksi keskussairaala sijaitsi lähellä kotia. Ehkä ottaisin sinne pari Carl Barksin piirtämää Aku Ankka -albumia luettavaksi? Ne varmasti piristäisivät syöpäleikkauksen jälkeen.

 

Klikkaa alta luku, johon haluat siirtyä! Tai jos haluat tulostaa koko kirjan, voit ladata sen tästä pdf-muodossa. Julkaisemme kirjan lukuja blogissa muutaman viikon ajan päivittäin!

Rikosaalto-kirja

  1. Dekkarit-festivaalin kirjoituskilpailun satoa: Rikosaalto-kirja
  2. Tuomarit ja teloittajat
  3. Vapaus punatähti
  4. Perhosvaikutus
  5. Peilikuvat
  6. Höyrypaatti
  7. Uuni
  8. Ruostumatonta terästä
  9. Kunnes toisin todistetaan
  10. Taivaanpankko
  11. Palanut silmukka
  12. Piru seinässä
  13. Pahan palkka
  14. Majatalo
  15. Askeleet
  16. Haalea Madonna
  17. Konepajan Maestro
  18. Raportti
  19. Silmästä silmään
  20. Verstas
  21. Ämmäkosken viides uhri

Jätä kommentti