Vapaus punatähti

Kirjoittanut: Jaana Viljakainen.

Koski vyöryy alas punaisena kuohuna. Alajuoksulla veden äänet peittävät alleen palavien lautojen huminan ja murtuvien rakenteiden valituksen. Palovartijat ovat hälyttäneet lähitienoon asukkaita apuun, mutta joukon toimet ovat turhia. Paikalle löydetyt miehet toimivat maistraatissa määrättyjen sammutustehtäviensä mukaisesti, mutta koskesta pumpattu vesi on orpo kyynel valtavan palomassan poskella. Vihollinen on liian voimakas. Hevoset nostelevat levottomina jalkojaan kuumien liekkien iskiessä vasten tummaa taivasta. Miehet pitelevät hevosten ohjista tukevasti. Toisiaan miehet pidättelevät melkein hajamielisesti, estelevät yhdellä kädellä sankaritekoihin aikovia. Jos joku haluaa tapattaa itsensä tämän takia, saa mennä. Jos rakennuksissa tai konepajan pihamaalla on joku epäonninen kulkija, ei häntä enää ollut olemassa. Sitä ei tarvitse sanoa ääneen.

Kukaan ei ajattele näkevänsä mitään merkityksellistä, kun kumara nainen liittyy paikalle kerääntyneiden ihmisten vellovaan epäuskoon. Hän vetää huivin päänsä suojaksi ja peittää kiihtyneen hengityksensä viininpunaisen kankaan alle. Vaikka joku pysähtyisi katsomaan häntä, ei kukaan kiinnittäisi huomiota hänen käsiensä tärinään, kalpeaan ilmeeseen tai nytkähtelevään ylävartaloon, sillä paloa vasten jokainen rannalla seisova hahmo tuntuu olevan sekä oma ruumiinsa että sen varjo, vuorotteleva punainen ja musta ilmestys. Nainen raottaa huiviaan ja laskee kätensä hellästi pienen pään päälle. Kissa tarrautuu kynsillään esiliinan rintamukseen, työntää päätään esiin vaatteen alta. Pienet mustat silmät ja nokinen poski kääntyvät naista kohden.

– Shh, nainen sanoo hellästi ja sulkee eläimen takaisin huivinsa alle.

Savun tuuperruttama mies ei ehdi huutaa, kun puutavaran palolämpotila sulattaa vaatteet kiinni hänen lihaansa. Savu on ehtinyt niin syvälle hänen keuhkoihinsa, ettei hänelle jää muuta osaa kuin tuntea kipu, joka vie hänet järjen äärirajoille. Ei ole olemassa kivutonta tapaa kuolla. Aina kun sielu revitään maallisesta kodistaan, fyysinen keho kokee kivun kammottavat muodot: Kudokset repeytyvät, sisäelimet lakkaavat toimimasta, hermosto säkenöi. Tylppä, murskaava viiltävä. Kivun sinfonia kiertyy kakofoniaksi hetki ennen kuin sisällä hiljenee lopullisesti. Viimeisinä ajatuskinaan mies ajattelee kuolemansa turhuutta. Hänen kätensä koettaa povitaskun seutua, kulkee vuoria pitkiä vyötäisille saakka. Sieltä hän tavoittaa teräväreunaisen metallinpalan. Sen ympärille hän painaa kämmenensä hetkeksi ennen kuin kouristus heittää hänen ruumiinsa siltaan.

***

Kun palo tasaantuu, ihmisjoukko alkaa hajaantua. Nainen siirtyy lehmuksen reunustamalle rantatielle ja jättäytyy muiden kulkijoiden väliin. Hän nousee pengerrappuset terävin askelin ja kulkee puutalojen lomassa väistellen vastaantulijoita, jotka ovat muuttuneet kasvottomiksi hiilipiirroksiksi. Katukivetyksellä on tuhkaa. Kotirappusilla nainen päästää kissan hyppäämään vaatteensa alta. Kissa pyörähtää naisen helmoihin, kulkee kahdeksikkoa hänen nilkkojensa ympäri ja on ensimmäisenä sisällä, kun ovi avautuu. Suljetun oven takana nainen katsoo käsiään. Ne ovat mustat kuin yönselkä. Lika tahrii kasvot ja kankaat ja on laitettava hellaan tuli ja toimittava nopeasti, ennen kuin ovi käy ja –. Nainen pysähtyy kesken liikkeen, hetkeksi, ennen kuin palaa toimensa ääreen. Mikään ele ei saa paljastaa asioiden tolaa. Yhden pelon tilalle hän asettaa toisen, koittaa saada niistä samankokoiset, ettei päällepäin kukaan huomaa hänen olemuksensa perimmäisellä tavalla muuttuneen. Nainen menee nimismiehen luo, kun on kulunut kolme päivää. Hän sanoo, että Urkki ei ole tullut kotiin. Että mies ravisti peltirasiasta kaikki talousrahat ja lähti ovesta ulos. Ei ollut hänen paikkansa kysellä, minne. Nimismies katsoo naista silmälasiensa yli.

– Luuletteko, että hän antaa teille anteeksi? Hän kysyy.

Nainen pitää katseensa alhaalla, vaikka hänen sisällään kuohahtaa kauhu.

– Että tällä tavalla levittelette kotiasioita, nimismies jatkaa ja katsoo naista tuimasti.

Oli hän nähnyt naisen mustelmaisen kaulan ja kipeät jäsenet, kun Urkin veri kuohahti, mutta muiden lailla hän käänsi katseensa vaivautuneena pois. Urkki kun oli eri reilu mies, eikä ollut mukava ajatella, mitä toisten yksityisyydessä tapahtui. Urkki tarjosi aina kierroksen kirkkaasta pullosta, kun sellaisen sai. Urkki oli pelotta puolustanut punaista kaupunkia ja se tuntui olevan miesten välillä jokin yhteys, johon naisella ei ollut asiaa. Mutta vauvasta ei tiennyt kukaan, ei siitä ensimmäisestä, joka meni kesken, kun Urkki upotti kiväärin tukin syvälle naisen vatsalihoihin eikä uudesta, joka oli vasta pieni kumpare häpyluun päällä. Nainen oli ollut varovainen. Viiltänyt pieniä haavoja käsiinsä ja sääriinsä ja valuttanut verta rätteihin. Kyyristellyt niiden pesun kanssa mukamas salassa, ettei Urkki huomaisi, että vuoto on loppunut. Kulkenut kyyryssä rinnat piilossa ja pakottanut itsensä syömään enemmän kuin vatsa veti, jotta pyöreys jakautuisi tasaisesti. Pahinta oli ajatuksien kasaan vetäminen. Toivo, pelko ja epäusko. Kaikki ne oli peitettävä tasaisen ihmisen taakse. Oli pidettävä kädet kurissa, etteivät ne vahingossa kulkeutuisi sivelemään vatsan pintaa. Nyt ei tarvinnut enää kyyristellä kuin ulkosalla, etteivät ihmiset alkaisi puhua. Oli odotettava vielä viikkoja, että voisi alkaa näyttää siltä, että Urkin valta olisi vähentynyt.

– En osaa arvata herra nimismies, nainen sanoo.

Kun taistelut olivat alkaneet, nainen ajatteli, että Urkin uhri olisi työväen hyväksi. Nainen oli ottanut paskaporvarien puolesta jo tarpeeksi selkäänsä. Elintarvikkeet olivat loppuneet syystalvella ja hän oli nähnyt viikkoja nälkää, että mies oli saanut syödäkseen. Jos hän joskus vilkaisi saunan päälle peiliin, kyyneleet kuivuivat kipeästi silmäkulmiin. Hiukset olivat karstaa, iho väritön ja katseen päällä kermakuori. Tulenpalavana Urkki tarttui aseeseen ja lähti pelottomana päin valkoista vihollista. Urkki tappoi monta tuntematonta ja tuttua miestä. Rehvasteli ja juopotteli tappojen päälle, kulki pitkin katuja uhoten vallan vaihtuvan ja jokaisen porvarin päätyvän mustaan multaan. Urkki oli viimeisiä, jotka antautuivat, niin kylällä puhuttiin jälkikäteen. Ei nainen tiennyt oli se totta vai halusivatko miehet vain pitää Urkin poissa pihoiltaan.

Huruslahdella Urkilla kävi onni. Punaiset miehet kävelytettiin riviin järven jäälle ja pistoolin löivät tulta. Kovapäisimmät aatteen miehet ammuttiin ensin. Sitten sattumanvaraisesti. Kun sana alkoi levitä, nainen rukoili, että Urkki olisi alkanut soittaa suutaan. Lahtasivat Urkin ja antaisivat jonkun lempeämmän miehen tulla takaisin kotilietensä lämpöön! Mutta Urkki tuli ja se silmissä paloi pahemmin kuin koskaan. Hän paiskoi ovea, heitti vesikuilun tuvan poikki. Otti kipeästi naisen ranteista kiinni ja kipusi tämän päälle väkisin. Yhtään lasta ei siitetä valkoiseen Suomeen, ei ennen kuin vallankumous on kaatanut väärän hallituksen, hän huusi ja piteli naista tukasta kaksin käsin. Helmikuu vaihtui toukokuuksi, talvi meni, mutta kaupunki muuttui valkoiseksi. Lumi suli metsäkaivantojen päältä. Niiden paikat merkittiin tarkasti muistiin mielen sopukoihin. Kadun lapsia kiellettiin menemästä yksin puiden varjoihin. Urkki sylki Mannerheimia ja saksalaisia. Kun hän huomasi, että nainen odotti vauvaa kaikista kielloista huolimatta, hän tarttui kivääriin.

***

Kamarilta lähdettyään nainen laskeutuu alas rantaan ja kävelee virran viertä. Hän koittaa varovasti katsoa raivaustöissä hääriviä miehiä. He siirtävät hiiltyneitä lankkuja sivuun ja lastaavat vääntyneitä metallikappaleita hevosten taakse kärryihin. Yhtäkkiä kaikki pysähtyvät, kuuluu matala huuto ja ihmisiä alkaa tulla juosten. Nainen pitää askeleensa tavallisen matalana, kulkee kulmakaupan Elintarvikkeita-kyltin ali ja kiertää korttelin ympäri ennen kuin palaa rantaan. Miehet juoksevat konepajan hiiltyneelle pihalle. Nimismieskin ottaa lompsivia juoksuaskelia lakkiaan pidellen. Nainen jättää näyn taakseen, mutta kuulee nahkasaappaiden iskut takanaan koko matkan kotiin. Kotona nainen lukitsee oven. Hän istuu selin pirtin pöydän ääreen ja odottaa koputusta, joka pian käy.

Niin pieni suloinen nainen kauempaa katsottuna. Kulkee kuin olisi jalkoja allansa kahden sijaan kahdeksan. Juoksujalkaa hoitaa asiat ja vaikenee viisaasti. Paloiltanakin lähti leskien joukossa, kun muut naiset jäivät römpentämään rantapolulle. Päivittelivät ja päkättivät niin, että uoma raikui. Sen nimismies oli erityisesti pannut merkille, kuten senkin, ettei Urkin vankkaa hahmoa nähty letkulinjassa miesten joukossa. Myöhemmin yöllä nimismies oli käyskennellyt hiljaisia kujia pitkin ja kuinka ollakaan, vain Urkin keittiön ikkunan takana paistoi kajo. Nimismies vilkaisi ikkunasta ja näki, että liedessä oli tulet ja pöydän kulmalla kynttilä paloi. Vaimo touhusi pitkin pirttiä, vaikka kello kävi aamuyötä. Hän ei kummempaa asiasta ajatellut, pisti vain asian merkille. Kun vaimo tuli kertomaan Urkin lähteneen, nimismies katsoi ensimmäistä kertaa vuosiin häntä kasvoihin. Uurteinen vanha akka oli tullut nuoresta tytöstä. Niin ajan rattaat meistä joitakuita kaltoin kohtelevat. Nimismiehen napakkaan koputukseen vastataan nopeasti. Nainen avaa oven ja astuu syrjään.

– Peremmälle, olkaa hyvä, hän niiaa.

Nimismies nyökkää kevyesti ja ottaa lakkinsa päästään. Hän astuu sisään. Pirtissä piirongin päällä on valokuva kahdesta nuoresta, vakavasta ihmislapsesta. Hääkuvassa Urkki katsoo suoraan kameraan. Vaimon silmät ovat muljahtaneet ja näyttää kuin hänellä olisi yhden silmäparin sijaan kaksi. Nainen alkaa höösätä kahvia. Lisää lieteen pilkkeitä ja siirtää häpeissään sumppipannun liedelle.

– Emännän häpeä, että hienolle vieraalle ei ole tuoretta kahvia tarjota, nainen sanoo ja asettaa täristen pöytään kupin ja kuivan leivänkannikan.

Nimismies pysyy vaiti. Siinä naisen häärätessä tipahtaa tyhjä metallirasia ylähyllyltä alas. Nainen puristaa kätensä esiliinansa helmaan.

– Olkaa hyvä, istukaa, olkaa hyvä, nimismies osoittaa naiselle paikkaa itseään vastapäätä.

Hän hörppää kupista ja työntää sen tyynesti sivuun.

– Säästäkää itsellenne, nimismies toteaa ykskantaan.
– Tänään päivällä raivaustöiden yhteydessä, löytyi konepajan raunioista ruumis. Miehen ruumis oli pahoin palanut, mutta sen luota löytyi tämä. Mahdatteko tunnistaa sen?

Naisen sisuksia heilauttaa pakokauhu, kun nimismies ottaa taskustaan valkoisen puuvillanenäliinan ja avaa sen juhlallisesti. Mies asettaa litteän metallisen esineen pirtin pöydälle. Ensin nainen ei ymmärrä, mitä katsoo. Muutama terävä kulma on säilynyt ja silloin hänessä käy tunnistaminen, joka heittää hänet kaksinkerroin.

– Vapaus punatähti, eikö niin? Kantoiko miehenne tätä punakaartin rihkamaa mukanaan? Nimismies kysyy pilkallisesti.

– Voi Jumala, minun Jumalani, nainen sanoo ja vie kätensä vatsansa suojaksi.

Nimismies kavahtaa naisen elettä. Oliko tämä pieniin päin? Mies nousee tuoliltaan ja ottaa lattialle tipahtaneen rasian käsiinsä. Hän ravistaa sitä varovasti vahvistaakseen kuulohavaintonsa: rasia on tyhjä. Hän vilkaisee vaimon olemusta. Tämä on tosiaan turvonnut. Pitkä ulkopalttoo peittää muotojen laskeutumisen, mikä on nyt selvästi havaittavissa sisävaatteissa. Mies ottaa muutaman päämäärättömän askeleen ja katsoo moitteettomaksi siivottua tupaa ennen kuin palaa istumaan naista vastapäätä. Tapahtumien kulku alkaa kirkastua nimismiehen päässä. Vaimo on kertonut tilastaan Urkille, joka on ottanut rahat talouskassasta ja ostanut pullon. Lähtenyt juhlimaan miesten kanssa. Miesten kesken on tullut riitaa tai on muuten ajauduttu tönimiseen. Konepahan pihalla on poltettu sätkää ja kipinä on kohdannut kaatuneen pullon. Muut punarähjät ovat juosseet karkuun ja jättäneet Urkin kuolemaan. Niin monta miestä on kadonnut ja tapettu, että yhden miehen kuolemaa ei kukaan olisi huomannut, jos Urkin polvet olisivat notkahtaneet viimeisen kerran samassa rivissä muiden kanssa. Turha tehdä tästä suurta numeroa. Leskellä olisi edessä kovat ajat muutenkin. Mikään ei ole suurempi sääli kuin isättömänä kasvava lapsi. Mikään nimismiehen näkemässä tai kokemassa ei saa häntä epäilemään päättelynsä aukottomuutta.

– Osanottoni, nimismies sanoo ja asettaa rasian pöydälle heidän väliinsä.

– Jos haluatte säästää punatähden, en estele, mutta omaksi hyväksenne ehkä saatatte harkita, ettette pidä tällaisia muistoja miehestänne.

***

Tähti jää pöydälle, kun nimismies nousee ja siirtyy ovea kohti. Nainen seuraa häntä, niiaa taas, tarttuu käteen jota tarjotaan. Nimismies toistaa osanottonsa ja kun ovi painetaan kiinni, Maija ei ymmärrä tarkalleen, mitä kaikkea juuri on tapahtunut. Hän menee takaisin pirttiin ja istuu sängyn laidalle. Hän nojaa taaksepäin ja pujottaa kätensä täkkien alle. Käsi osuu villasukkaan. Sen sisällä kilisevät talousrahat. Siitä vähästä, jonka Maija yöstä muistaa, tarkimmin on piirtynyt mieleen toimen kirkkaus ja otteen vakaus, kun otti korista parsintaa odottavan villasukan, avasi peltirasian ja ravisti rahat sukkaan. Hän veti sukan solmuun ja ujutti vällyjen alle. Kissa hyppää Maijan viereen ja kiertää hetken kehää ennen kuin asettautuu naisen kylkeen kiinni. Nainen laskee käden kevyesti kissan päälle ja rapsuttaa sen repaleisia korvia ja pyöreää vatsaa.

– Mouru rakas, nainen virkkaa.

Yö laskeutui päälle aukottomana verhona. Urkki kulki painavilla saappaillaan Maijan perässä ja suhisti ässää hampaittensa välissä.

– Kisu, kisu, kisu. Paksu, paskainen kisu. Tule tänne niin leikitään, Urkin ääni oli ivallinen.

– Kaiken sinä olet tappanut minusta, Maija huusi.

– Et tapa Mourua ja niitä pentuja!

Mutta Urkki nosti sähisevän kissan säkkiin. Ja vaikka Maija meni miestä päin, pilkallisesti mies työnsi naisen sivuun. Läimäisi avokämmenellä. Viimeisen kerran. Maija seurasi miestä koskelle, kulki niin lähellä kuin uskalsi. Sumu söi äänet ja liikkeet. Koski höyrysi. Urkki kiersi pihalle höyrykattilarakennusten viertä. Siitä mahtui kävelemään. Sivuportti lähti auki potkaisemalla. Ei riittänyt, että heittää kissan virtaan, piti se päästä pudottamaan keskelle pahinta pauhua, että se tempoilisi kauhusta ja repeytyisi kappaleiksi. Yhden lopullisen kerran Maija tarttui ensimmäiseen esineeseen, joka hänen käteensä tarttui. Rautalapio oli raskas ja kevyt ja lennähti kohti miehen takaraivoa kuin itsestään. Urkki nytkähti ja hetken seisoi suorilla jaloilla. Kauhu tulvahti Maijan käsiin eikä hän saanut nostettua lapiota toiseen iskuun. Mutta miehen polvet pettivät ja hän enemmänkin lysähti kasaan kuin kaatui. Maija yritti nostaa miestä, pyörittää, vetää kohti koskea, mutta mies makasi kohtuuttomana punnuksen hänen tiellään. Salama jyrähti taivaan halki. Maija nosti kissasäkin kylkeensä kiinni ja ujutti kätensä miehen povitaskuun. Painovoima litisti miehen Maijan käden päälle, mutta hän veti huutamatta veriset rystyset pois miehen alta. Nyrkissä puristui tupakkamiehen tärkeimmät työvälineet. Maija keräsi sylillisen kuivaa kuorta ja kasasi Urkin viereen. Hän raapaisi tulen elämään ja juoksi hakemaan lisää palavaa miehen elottoman ruumiin peitoksi. Mouru tempoili säkissä, mutta rauhoittui kun Maija painoi eläimen rintaansa vasten, pujotti esiliinan alle vasten sydäntään.

 

Klikkaa alta luku, johon haluat siirtyä! Tai jos haluat tulostaa koko kirjan, voit ladata sen tästä pdf-muodossa. Julkaisemme kirjan lukuja blogissa muutaman viikon ajan päivittäin!

Rikosaalto-kirja

  1. Dekkarit-festivaalin kirjoituskilpailun satoa: Rikosaalto-kirja
  2. Tuomarit ja teloittajat
  3. Vapaus punatähti
  4. Perhosvaikutus
  5. Peilikuvat
  6. Höyrypaatti
  7. Uuni
  8. Ruostumatonta terästä
  9. Kunnes toisin todistetaan
  10. Taivaanpankko

Jätä kommentti