Armeijan ei pakko mennä – liekö edes viisastakaan

Rauhanliike toimii myös Venäjällä, vaikka olosuhteet ovat vaikeat. (Kuva: Matti Mäkelä.)
Rauhanliike toimii myös Venäjällä, vaikka olosuhteet ovat vaikeat. (Kuva: Matti Mäkelä.)

Kotikylässäni asunut järeätekoinen maanviljelijä Vihtori Konila, jonka muistan lapsuudestani, nousi 1900-luvun alussa, Venäjän sortovallan kiristettyä Suomessa otettaan, nuorena maanviljelijänä Kangasalan kirkossa etupenkeissä seisomaan, kun pappi kuulutti Venäjän armeijaan määrättyjen nuorten kangasalalaisten miesten nimiä saarnastuolista, ja sanoi papille: ”Me seurakuntalaiset emme kuuntele tuollaista.”

Vihtori Konila käveli sen jälkeen sivuilleen vilkuilematta ulos kirkosta. Koko kirkkoväki seurasi häntä. Hölmistynyt pappi jäi jatkamaan kuulutusten lukemista, mikä kuului hänen virkavelvollisuuksiinsa.  Vihtori Konila teki raskaimpia maataloustöitä vielä noin 80-vuotiaana. Kyseessä ei ollut muodikas ”työurien pidentäminen” vaan perushämäläinen tapa tehdä työtä mahdollisimman pitkään.

Kyläläisiämme Kangasalan kunnanvaltuustossakin edustaneen Vihtori Konilan suoraselkäinen toiminta oli pieni osa sitä väkivallatonta kansalaistottelemattomuutta, jota Suomessa noihin aikoihin harjoitettiin Venäjän sortovaltaa vastaan. Useat kunnat kieltäytyivät noihin aikoihin järjestämästä Venäjän armeijan toimeenpanemia kutsuntoja. Kyseiset kunnat joutuivat maksamaan melko kovat sakot Venäjän valtiolle.

Koska vihan aika on mennyt ohi?

Kaukainen äidinpuoleinen sukulaiseni veti noina sortovuosina mieluummin itsensä hirteen kotitilansa piharakennuksessa, viiden kilometrin päässä kotoani kuin suostui lähtemään suorittamaan monivuotista pakollista asevelvollisuutta Venäjän armeijaan.

Hänen vanhasta vaikuttavasta hautamuistomerkistään Kangasalan kirkon luona sijaitsevalla hautausmaalla voi yhä erottaa tekstin: ”Minä menen nyt kammiooni ja suljen oveni ja palaan kun vihan aika on ohitse mennyt.” Häntä ei ole vielä näkynyt Kangasalan katukuvassa uudestisyntyneenä.  Vihan aika ei ole vielä mennyt ohi…

Koen siviilipalvelusvaihtoehdon valinneena, Suomen valtion virallisesti vuonna 1977 hyväksymänä aseistakieltäytyjänä päässeeni melko helpolla kyseiseen sukulaiseeni verrattuna.

Noihin aikoihin Venäjällä ja Suomessa ei ollut vielä tarjolla siviilipalvelusvaihtoehtoa. Naisille ei vielä silloin tarjottu mahdollisuutta hakeutua armeijaan. Minulle on toistaiseksi jäänyt epäselväksi, mihin armeijaan hakeutuvat naiset pyrkivät. Hakeutuvatko jotkut naiset Suomessa armeijaan ensisijaisesti siksi, että siellä he voivat kokea sellaisia elämyksiä, joita siviiliyhteiskunta ei tarjoa?

Joka viides mokkeri simputettiin hengiltä?

Kirjailija Leo Tolstoi kertoo eräässä teoksessaan, iäkkään sotaveteraanin haastattelun välityksellä, että Venäjän armeijassa oli 1800-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä sellaisia yksikköjä, joissa jopa 20 prosenttia varusmiehistä saatettiin simputtaa ja pahoinpidellä kuoliaaksi.

Ihmishengelle, varsinkin köyhän lajikumppanin hengelle, ei Venäjällä noihin aikoihin annettu kovin paljon arvoa. Tavoitteena oli myös se, että simputuksen jälkeen henkiin jääneet mokkerit tottelivat auliimmin ja veivät kotikyliinsä tiedon, että Venäjän armeijassa on kova kuri.

Noihin aikoihin, ja jopa vieläkin kauemmaksi pohjautunee se valitettava tosiasia, että joissakin Venäjän armeijan yksiköissä kovaotteinen simputus on ollut arkipäivää vielä viime vuosinakin. Pelko joutua simputetuksi tai jopa pahoinpidellyksi kuoliaaksi on vähentänyt monien halukkuutta mennä armeijaan.

Sivareita on myös Venäjällä

Venäjällä astui jo useita vuosia sitten voimaan laki, joka mahdollistaa asevelvollisuuden suorittamisen siviilipalveluksena.  Siviilipalvelukseen hakeutuvien määrää vähentää tehokkaasti se, että palvelusaika on varsin pitkä, siviilipalvelukseen voi laajalla Venäjällä joutua varsin kauas kotiseudultaan, ja siviilipalvelusvaihtoehdon valinnassa on ilmoitettava viranomaisille lukioikäisenä.

Tiedossani ei valitettavasti ole, kuinka paljon siviilipalvelukseen hakeutuneita Venäjällä on viime vuosina ollut.

Venäjällä on jo jonkin aikaa ollut käynnissä mittava asevoimien uudistus. Tavoitteena on pienentää armeijan kokoa ja tehdä sitä paremmin koulutettu ja varustettu. Uudistus on käytännössä pitkä askel ammattiarmeijan suuntaan. Uudistuksen myötä tuhansille työpaikkansa menettäville upseereille valtio tarjoaa muutaman sadan euron kuukausieläkkeen ja ilmaisen asunnon.

Uudistuksen, joka alkoi jo ennen Krimin ja Itä-Ukrainan operaatioita, taustalla on myös se tosiasia. että Venäjällä ei enää viime vuosina ole saatu muodostetuksi toimintakykyistä armeijaa pakollisen asevelvollisuuden pohjalta. Tämä seikka lienee tuntematon monille suomalaisille pakollisen asevelvollisuuden kannattajille.

Henki pois rauhan-vakaumuksen vuoksi

Suomessa oli aseistakieltäytyjiä jo 1920- ja 1930 -luvuilla. Heidän tarkka lukumääränsä ei ole tiedossa, koska sitä ei silloin tilastoitu.

Suomen viime sotia edeltäneen ajan tunnetuin aseistakieltäytyjä, Juvalta lähtöisin ollut Arndt Pekurinen teloitettiin ampumalla Suomussalmen rintamalla loppuvuodesta 1941 sen jälkeen, kun hän oli kieltäytynyt ottamasta vastaan hänelle väkisin tarjottuja armeijan varusteita. Pekurinen ehti ennen teloitustaan olla vankilassa yhteensä yli neljä vuotta jatkettuaan johdonmukaisesti aseistakieltäytymistään.

Ensimmäisen Finlandia -palkinnon saanut Erno Paasilinna kertoo Pekurisesta kirjassaan Rohkeus – Arndt Pekurisen elämä ja teloitus.

Viime sotien aikaisista suomalasista sodanvastustajista kerrotaan Hilkka ja Teuvo Raskun kirjassa En voi omantunnon tähden. Tapasin iäkkään Teuvo Raskun Murmanskissa kesällä 1989 järjestetyillä kansainvälisillä rauhan– ja ympäristöfestivaaleilla. Teuvo Rasku oli yksi niistä harvoista koko elinaikanani tapaamistani ihmisistä, joka vaikutti aidosti valaistuneelta siksi, että hän oli sisäistänyt väkivallattoman teosofisen maailmankatsomuksensa niin voimakkaasti.

Tästä aihepiiristä kerrotaan myös Kalevi Kalemaan kirjassa Suomeen rauhanliikkeen juuria. Jatkosodan aikana Suomessa toimineesta ”rauhanoppositiosta” kerrotaan pitkään Kuopion kaupungin kansliasihteerinä toimineen Heikki Viitalan Rauhanoppositio –tutkimuksessa.

Keskitysleirin ruokavalio

Nestori Parkkari kertoo omakohtaisiin kokemuksiin perustuvassa kirjassaan Suomalaisessa keskitysleirissä Suomen armeijan vallattuun Itä-Karjalaan rakentamista keskitysleireistä. Keskitysleirit oli organisoitu saamaan tapaan kuin Natsi-Saksa, vaikka ne olivatkin suurimpia saksalaisia keskitysleirejä pienempiä, eikä niiden yhteydessä ollut kaasukammioita.

Kun Suomen armeija joutui vetäytymään vallatusta Itä-Karjalasta, hengissä olleet keskitysleirivangit, nykytermein huostaan otetut turvavaltion asiakkaat, kuljetettiin Varkauden kautta Länsi-Suomeen, missä heidät ennen tavalliseen vankilaan sijoittamista kovaotteisesti pahoinpideltiin. Kymmenkunta keskitysleirillä ollutta valittiin myöhemmin kansanedustajiksi, useimmat Vasemmistoliiton edeltäjän SKDL:n listoilta.

Suomessa tuli jo 1930-luvulla voimaan laki, joka periaatteessa mahdollisti asevelvollisuuden suorittamisen aseettomana. Lapin sodassa 19-vuotiaana terveytensä menettänyt isäni on kertonut, että vuonna1944 hänen yksikössään oli joitakin tällaisia aseettomana palvelleita, ja että heitä kohdeltiin kohtalaisien asiallisesti. Kaikilla muilla ei valitettavasti oltu yhtä hyvä arpaonni.

Vein muutama vuosi sitten 90-vuostisonnittelut joukostamme jo poistuneelle varkautelaiselle miehelle, joka oli yksi heistä, jotka jatkosodan aikana palveli uskonnollisista syistä aseettomana. Kuulin myöhemmin, että kyseinen mies ei suostunut ottamaan armeijan asetta vastaan silloinkaan, kun häntä osoitettiin armeijan aseella päähän ja uhattiin nykäistä liipaisimesta. Hän oli ilmeisesti sisäistänyt ”Älä tapa” -käskyn voimakkaammin kuin monet muut uskovaiset tai sellaisina esiintyvät.

Suomen kansa ei viime sotien aikana ollut aivan 110-prosenttisesti sotapolitiikan kannalla. Äitini on kertonut, että muutaman kilometrin päässä hänen kotipaikaltaan, ja omasta korikylästäni, oli yksi Tampereen seudun sodanvastustajien piilopaikoista laajalla metsäalueella, jonka suurissa kallioissa on myös luolia. Sodanvastustajat eivät olisi pystyneet pysymään hengissä karuissa luolissaan kovin pitkään, elleivät jotkut alueen asukkaat olisi auttaneet heitä.

Samanlaisia sodanvastustajien piilopaikkoja on ollut monissa muissakin Suomen kunnissa, myös Varkaudessa.

Viime sotien aikana muutaman kymmenen kilometrin päässä Tampereelta sijaitsevassa Hämeenkyrössä oli niin suuri ”metsäkaartilaisten” joukko, että se kävi jopa aseellisia taisteluja heitä pidättämän saapuneiden kanssa, Tästä aiheesta on tehty myös yliopistollinen tutkimus. Perheemme asui 1950-luvulla Hämeenkyrön rajan tuntumassa Mouhijärvellä.

Nykyään tunnetuin hämeenkyröläinen lienee Katri Helena. Tunnettu hämeenkyröläistaustainen henkilö on myös suomalaisuusliikkeen johtohahmoihin vuosikymmeniä lukeutunut Yrjö Koskinen.

Syksyllä 1998 tuntui hämmentävältä ja ahdistavalta, läheisen sukulaisen sairastuttua vakavasti, lukea uutisia siitä, että eläkkeellä oleva piispa vihki Kangasalan kirkossa lokakuussa, sattumalta YK:n aseidenriisuntaviikon päätöspäivänä, vuonna 1944 lakkautetun suojeluskuntajärjestön ”perinnelipun”.

Lohduttauduin sillä, että isäni ja isoisäni eivät olleet suojeluskuntalaisia eikä äitini toiminut lottajärjestössä,

Varkauden kirkkoherra Kustaa Sarsa kieltäytyi aikoinaan, ennen viime sotia, vihkimästä Varkauden kirkossa suojeluskunnan lippua, osoittaen huomattavaa kansalaisrohkeutta silloisessa militaristisessa ja oikeistolaisessa ilmapiirissä. Kustaa Sarsan sukunimestä päättelen hänen sukujuurtensa juontaneen Kangasalle.

Matti Mäkelä, kokemusasiantuntija

Jätä kommentti